Heippa taas. Minä täällä kantaaottavine aiheineni taas.
Nyt ajattelin puuttua aiheeseen: vitutuksen multihuipentuma. Kuukausien jälkeenkin. Esimerkki: Taas vaihteeksi elävästä elämästä. Kuten olen sanonut, olen harrastanut kirjeenvaihtoa aktiivisesti vuodesta 2006, eli kymmenen vuotta. Ja eteeni on sattunut ties minkälaista tallaajaa. Kerroin jo yhdestä tapauksesta, mutta nyt on aika toisen.

Kuten olen kertonut, istun pyörätuolissa, koska käteni ja jalkani eivät toimi kunnolla, mutta sehän ei vaikuta järjenjuoksuuni millään tavalla, joten tarvitsen apua tietyissä asioissa, jotka on osa jokapäiväistä elämää. Ellen kirjoita kirjeitä tietokoneella, tarvitsen apua kirjoittamisessa. 
Se kuka minua auttaa, on silloinen henkilökohtainen avustajani, jolla on 100 prosenttinen vaitiolovelvollisuus, hän ei lue kirjeitäni ja kirjoittaa vastauksen saneltuna. Eli toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tää on ollut suurimmalle osalle ihmisistä ok, joiden kanssa olen jutellut, mutta muutamien yksilöiden kanssa tämä ei olekaan ollut ok ja tottakai mä valitsen avustajan myös sen mukaan, että kemiat toimii ja jos ei toimi, niin vaihtoon menee.

Olin kirjeenvaihdossa erään henkilön kanssa yli vuoden. Täytin viime kesänä pyöreitä vuosia ja suurin osa näistä synttäreitäni  juhlistaneista oli kirjekavereitani. Ja ei pelkästään kirjeenvaihtokavereitani vaan sen myötä heistä oli tullut läheisiä ystäviäni. Ja luulisi, että heille avuntarpeeni tuli viimeistään silloin juhlissa selväksi. Tai ainakin luulisi niin. Mutta ei.

Kun yhtäkkiä mainitsin avustajan vaihdoksesta, että käsiala kirjeissä saattaa muuttua, mutta edelleen minä kirjoitan.
Yksi juhlijoistani alkoikin yhtäkkiä väittää, että "Mitä helvettiä?" Hän on kertonut minulle henkilökohtaisia asioita, esimerkiksi siitä ja tottakai kirjeenvaihto on täysin luottamuksellista molemmin puolin ja yhtäkkiä hän tajuaakin, että (vaikka olen kertonut hänelle varmasti jo kirjeenvaihdon alkaessa) kirjeissä on MUKA kolmas osapuoli. Paskanvitut mitään on. 
Sitten hän vaan haukkuu ja syyttää mua kaikesta. Haukkuu kylmäksi ihmiseksi ja ties mitä. Voisin jopa nostaa hänen sanoistaan kunnialoukkaussyytteen, mutta päätän asian olla. Mutta kuinka hitaalla ihminen voi oikeasti käydä, kun tajuaa vasta siinä vaiheessa, kun mainitsen avustajavaihdoksesta, että "TÄH?"

Huh-huijaa. Ei mene kaaliin. Ei vielä muutaman kuukauden jälkeenkään. Meillä on lisäksi muutamia yhteisiä kirjekavereita (tutustuivat ilmeisesti mun juhlissa). Jotenkin koko episodi on niin naurettava.

Ymmärrän kyllä, jos tää paljastuu heti alussa ongelmaksi, mutta vuoden jälkeen... Kutsuin tämän henkilön jopa jouluksi meille, kun hän väitti olevansa yksinäinen. On vaikea oppia luottamaan uusiin ihmisiin tämän jälkeen ja väkisinkin tulee puolenvalinta asettelu. Onneksi mä en ole menettänyt yhtään ystävää. Sillä pyöreillä päivilläni olivat vain ne harvat ja valitut.

Mun mielestä ei ole mitään järkeä, että menettää ihmisiä asioiden takia, joille ei voi itse yhtään mitään.
Oon miettinyt näitä viimeisimpiä blogitekstejä jo useamman viikon ja pari viikkoa sitten päätin avata sanaisen arkkuni kyseisistä asioista ja edelleen näitä asioita tulee nyt aika tiiviiseen tahtiin.Toivottavasti jaksatte lukea, ettekä pidä minua sekopäänä, mutta tämä on paras tapa tuoda itseään ilmi.

Mitä tästä opimme? Todellisen ystävän tunnistaa tilanteessa kuin tilanteessa ja hän hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet. Kyllä mä ilmoitan itsekin heti, jos ihminen muuttuu jollain tavalla ja keskustelen hänen kanssaan asioista.
Ensikertaan. Rakkaudella.