Moi!
Törmäsin viime perjantaina tilanteeseen, kun olin kirjoittelemassa kirjastossa kirjeitä. Esiteini-ikäinen tyttö tuli yksin kirjastoon ja katsoi hetken aikaa mitä teen, kunnes tuli kiinnostuneena juttelemaan ja kyselemään elämästäni ja siitä mitä tein juuri sillä hetkellä. Eli montako kirjeenvaihtoystävää mulla on? Onko mulla kavereita yleensä? Kuinka usein nään heitä tai kirjoitan heille?

Tämä tyttökin harrasti kirjeenvaihtoa muutaman tuttunsa kanssa, jotka olivat ilmeisesti samassa koulussa... mutta, hän sanoi, ettei hänellä oikeassa elämässä ole ystäviä juuri lainkaan.
Hänellä on yksinäistä, ei ole ketään kelle puhua ja asuu syrjemmässä ja sieltä on hankala löytää kavereita, kun nykyään koulut ottavat oppilaita niin eri suunnista kaupunkia.

Eräs ystäväni oli mukanani ja hän kertoi, että saman ikäisenä kuin tämä tyttö: hänen isoimmat ystävänsä olivat kirjoja.

Mä luin paljon teininä ja luen edelleenkin tai kuuntelen äänikirjoja, riippuen fiiliksestä.
Kirjat ovat hyvä pakopaikka todellisuudesta.
Jos kaipaa jännitystä elämäänsä, voi lukea jännäreitä ja jos taas romantiikkaa niin silloin jotain hömppää.

Lukeminen kannattaa aina, mutta se, mihin haluaisin oikeasti puuttua, on tää yksinäisyys maailmassa.
Kenenkään ei ole hyvä olla yksin maailmassa.
Kaikilla olisi hyvä olla joku, johon luottaa ja jolle kertoa omia asioitaan.

Mun on vaikeampi saada ystäviä, sen takia kun olen pyörätuolissa. Kyllähän niitä säälijöitä riittää "voi kun olet rohkea kun uskallat avata suusi"
Mutta mitään säälipisteitä en kaipaa ja en ole näitä tyyppejä ystävyyden tasolle. Vaikka kuinka olisivat halunneet. Sääli on sairautta ainakin siinä vaiheessa, kun se menee tietyn pisteen yli.
Ei sillä, että mä mitään "kaveripenkkiä" käyttäisin (kaupungilla on siis sellainen) se on enemmänkin sellainen teinien juttu ja ehdotin myös kirjaston lastenosastolle sellaista tämän teinitytön innoittamana. Itse en kyllä sellaista käyttäisi. Oon kuitenkin niin arka ja mun on hankala päästää ihmisiä lähelleni. Voin mä siis perusjutut kertoa ja olen avoin tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos menee liian syvällisyyksiin heti, niin ei tule kyllä yhtään mitään.

Sitten kun mä saan jostain sellaisen tyypin, johon koen voivani luottaa ja jutellaan kaikista asioista niin molemminpuolisesti voin taas luottaa ihmiseen.
Sekin on muutaman kerran petetty. Kyllä todellisen ystävän ja ihmisen tunnistaa. Oli tilanne mikä hyvänsä.

Mä en koe olevani tällä hetkellä yksinäinen, sillä mulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa vietän aikaa ja kirjoittelen. Näen siis livenäkin.
Musta on aina tuntunut, että paperilla tunteiden ilmaiseminen on helpompaa. Sen takia kai olen harrastanut kirjeenvaihtoa sen kuusi vuotta nyt aktiivisesti.

Kiitos niille ihanille, jotka antavat elämääni pieniä valopilkkuja ja arvostavat minua juuri sellaisena kuin olen. Ilman teitä muutamaa, elämäni olisi todella tyhjää ja toivon, että tässä maailmassa olisi jokaiselle edes joku, keneen hän voi luottaa ja avautua ja pelko petetyksi tulemisesta tämän ihmisen kohdalla on täysin mahdotonta.

Myös eläimet voivat olla hyviä ystäviä. Jotkut väittävät, että kissat eivät ole uskollisia. Kyllä ne on.
Jokaisella ihmisellä pitäisi olla joko ihminen tai eläin ja kenenkään ei tulisi olla yksin tässä maailmassa.

No mutta.
Laitoin eilen tänne kävijälaskurin, joten pystyn tarkkailemaan blogini kävijämäärää. Ja toivon, että kommentteja jätetään. Myös ideoita aiheista. Välillä on kiva kirjoittaa, mutta pää saattaa lyödä tyhjää.

Rakkaudella teidän.