Moi!

Tänään ajattelin pureutua aiheeseen, josta me jokainen jossain elämänvaiheessa kärsitään. Mulla on tällä hetkellä aivan hemmetinmoinen stressi, koska ylioppilaskirjoitukset alkavat syksyllä ja kesä menee osittain niihin paneutuessa. Käytännössä kesälomaa ei ole kuin hieman ja kun vertaa esim. viime vuoteen jäin jo näinä päivinä kesälomille. Silloin tosin opiskelin etänä.
Mutta tämän koko lukuvuoden olen paahtanut tunneilla ja ollut aktiivinen ja koittanut olla se paras. 
En tiedä lähteekö tämä ajatus jostain lapsuudesta, mutta mulla on aina ollut suuri tarve päteä, että olen edes jollain tavalla hyvä. Paras jossain asioissa.
Vaikka satunkin olemaan erilainen kuin muut - istun pyörätuolissa ja väkisinkin se mun erilaisuus tulee jossain kohtaa ilmi, joten haluan näyttää muille, että pystyn jossain olemaan paras. Ettei pyörätuoli minua estä. Ei itseasiassa ole koskaan estänyt. Myönnettäköön, ettei musta koskaan tule huippuballeriinaa, sotilasta tai lentoemäntää, mutta lukijat varmaan ymmärsivät pointin.

Kun mietin todellisuudessa sitä, kelpaanko kenellekkään tälläisenä kuin olen.. En voi sanoa niin, koska en kelpaa itselleni. En ole koskaan kelvannut.
Hermot meinaa mennä, jos en opi jotain asiaa yhtä nopeasti kuin toiset, mutta eihän kukaan muu voi tehdä asioita mun puolesta. Se mitä oikeasti osaan on tärkeätä ainoastaan mulle ja siitä on apua mulle tulevaisuudessa.

Nykyään tuntuu, että äärirajoilla mennään, sillä pinna saattaa kilahtaa milloin tahansa ja itku yllättäen ja jos tää koko kevät/kesä on samanlaista paahtamista niin "en tiedä mistä mä vielä itseni löydän"
Luovuttaa mä en meinaa missään tapauksessa ja ikinä en ole pyytänyt helpotusta "tämän asian takia". Ei kuulu mun luonteenpiirteisiin.

Vaan oon aina ollut ja tulen aina olemaan sellainen hampaat irvessä yrittäjä. Mä odotan todella paljon sitä aikaa kun voin vaan sulkea kirjat ja ajatella, että niitä ei kokonaiseen viikkoon tarvitse avata. Kaipaan sitä vapautta, kun oli aikaa tehdä muutakin.. Oli aikaa käydä kuvauksissa, kirjastossa, kahvilla yms.

Kahden viikon päästä mulla on opon palaveri ja siellä selviää, että kuinka paljon todellisuudessa mulla jää aikaa ihan vaan lomailulle.
Mä haluan "L":t. Mä tiedän, että osa siellä tikahtuu nauruun, mutta mulle ei kelpaa vähempi. Kyse on ihan puhtaasti musta itsestäni, vaikka ennen luulin, että tarvitsen jonkun muun hyväksyntää (perhe, puoliso, ystävät..)

Nyt olen todellakin katsonut muutamien kuukausien aikana peiliin ja tajunnut, että sieltä katsoo vaativampi ihminen, kuin mitä itse edes kuvittelin. 
Haluan toisaalta antaa niille ihmisille vastinetta, jotka ovat jaksaneet mua tukea ja kannustaa. Niin sanotusti.
Koen niin, että muutama ihminen (itseni lisäksi, hah!) uskoo, luottaa ja toivoo minun pystyvän tähän. Mutta voihan se pää olla vähän kielistä sekaisin, jos koko vuoden on vetänyt kielten kursseja täysillä. Sekaisin ruotsia ja englantia.
Tämän hetkisillä kurseilla on  tyhmempiä opiskelijoita kuin minä - luojan kiitos.

Mä tosin olen tunnollinen oppilas. Teen aina läksyt, en ole poissa tunneilta ilman hyvää syytä. Alan ehkä saamaan hikipingon mainetta, mutta pakko mun on tehdä niin paljon töitä, että pärjään samalla tasolla kuin muut, mutta jos saisin edes tietää, että tää helpottaa jossain vaiheessa niin olisin todella helpottunut ja tyytyväinen.

Pakko mun on kouluttaa itseäni mahdollisimman korkealle, että saisin töitä ja pystyisin toimimaan vaikka jonkun alan asiantuntijana.
Suurin haave on saada näytellä. Lukion jälkeen mulla on kaksi tietä. Yliopistoon tai korkeakouluun. Tai edes työskennellä vähän aikaa ennen opintoja.

Moni varmaan miettii, että miksi käyn lukion vasta nyt, enkä silloin 10-vuotta sitten? Mä valmistuin merkonomiksi -09 ihan hyvin paperein, mutta kukapa palkkaisi liikuntarajoitteisin merkonomin, kun tavallisia merkonomeja on työttömänä ihan jonoksi asti.
Lisäksi lukion käyminen tilanteessani on helpompaa nykyään (kurssit, kirjoitukset yms) sillä uutta teknologiaa on saatavilla ja käytettävissä.

Älkää pelätkö toteuttaa omia unelmianne - huomenna voitte olla jo päivän lähempänä. Ikinä ei voi tietää mitä huomenna tapahtuu.

Aurinkoista kevättä!

-Ruut
HOXHOXHOX! AIHEITA KAIVATAAN. JA LUPAAN, ETTEI SEURAAVAAN BLOGIMERKINTÄÄN MENE NÄIN KAUAA!